...muttei niin paljon, että niistä saisi aikaan mitään kunnon tekstiä. Olen siis äiti, ja tämä seikka on minun tapauksessani johtanut tilanteeseen, jossa pitää valita "vapaa-ajan" aktiviteettien välillä. Kuten niin usein aikaisemminkin, olen valinnut kutomisen. A woman's got to nit what a woman's got to... Joo.

Muista aiheista: lapseni ei ole enää vauva, vaan topakka, empaattinen, herkkävaistoinen, skarppi, iloinen ja humoristinen leikki-ikäinen. Aika menee ihan liian nopeasti, vaikka saankin vielä olla hänen kanssaan kotona. Äidiksi tuloni jälkeen olen ollut henkeäsalpaavan onnellinen, raivostuneempi kuin koskaan ennen, huolissani, huolissani, huolissani, laiska ja vastentahtoinen korjaamaan parisuhteessa esiintyneitä erimielisyyksiä, tyytymätön ja tyytyväinen "isin" toimiin lapsen kanssa, onnellinen lapsen suhteesta isovanhempiinsa ja pettynyt omassa suhteessani heihin, seestynyt, iloinen, hilpeä ja varsinkin takuuvarma siitä, että lapsi on ihaninta mitä maailma on koskaan päällään kantanut. Ihmisenä minusta on tullut kireämpi ja joustamattomampi, pahoin pelkään. Oikeanlaiseen rakentavaan keskusteluun ei tunnu olevan rahkeita, enkä saa puettua ajatuksiani sanoiksi oikealla tavalla. Yritän tehdä asioita lapsen parhaaksi, ja se on välillä kinkkistä puuhaa. Tämä on ehkä ihan tavallista elämää?

Tällä hetkellä menossa on aika ihana vaihe, koska uhmaikä näyttäisi jo helpottaneen. Neiti Prinsessa on siirtynyt neuvottelevaan ja pohtivaan tarinankerrontavaiheeseen, jossa asioita käsitellään hyvinkin kypsästi ja monilta kanteilta. Pieni kultani kasvaa. Nyyh!

Valoisaa kevään odotusta!

toivottelee Pikku Sue

Nykyisessä perheenäidin asemassani ehkä pakahduttavinta on se intensiteetti, millä joudun päivittäin elämän suurten kysymysten äärelle. Keltaruusunen on nimittäin siinä iässä, että hän juoksee, vaikkei joka tilanteessa ihan osaisi, peruuttaa taakseen katsomatta, kiipeää ilman että tietää, miten päästä takaisin maahan, syöksyy kädet ojossa kohti hyppivää, suurikokoista hauvaa ja niin edespäin. Muksahduksia ja läheltä piti -tilanteita siis sattuu melkein joka päivä, vaikka yrittäisin kuinka ahkerasti varjella häntä niiltä. Suojelusenkeleiden pitää olla nopeita, jotta ne pysyvät näin pienten perässä! Äidin huoli on alituinen ja ennalta-arvaamattoman kaikenkattava, eikä mielestä unohdu kovin pitkäksi aikaa, miten onnekkaita olemme, kun meillä on hänet. Pikkuinen tyttö, joka nauttii kesästä ja leikkipuistojen kiipeilytelineistä, pihakivetyksellä kirmaamisesta, lokkien ylilennoista ja riehakkaista koirista vailla huolen häivää ja täysin siemauksin.

Vaan on se kesä silti ihan parasta.

Seuraava tilitys kirjoitetaan anonyymisti, jotta asianosaisten henkilöllisyydet pysyvät salassa. Kutsun tarinan henkilöitä tässä nimellä "vanhempani", "äitini" ja "minä", vaikka oikeasti he tietysti ovat jotain tyystin toisia ihmisiä. Tämä siksi, ettei kukaan loukkaantuisi.

Mikähän siinä oikein on, ettei 36-vuotias, perheellinen ihminen pysty sanomaan vastaan omalle, yli kuusikymppiselle äidilleen? Ei, vaikka aihetta olisi, ja äidille annettu pikkusormi olisi vienyt useammassa tilanteessa ikävästi koko käden aiheuttaen pettymyksiä useille muille henkilöille.

Taustoitan hieman. Nyt vanhempainvapaalla ollessani olen halunnut antaa muutaman kilometrin päässä asuville, eläkkeellä oleville vanhemmilleni mahdollisimman paljon tilaisuuksia viettää aikaa ainoan lapsenlapsensa (ja tietysti samalla myös minun) kanssa. Olemme olleet heillä pari kolme kertaa viikossa vähintään, ja lähes aina viittä-kahdeksaa tuntia kerrallaan. Rakastan vanhempiani kovasti. On ihanaa, että lapsella on mummo ja pappa, jotka tykkäävät puuhata hänen kanssaan. On upeaa, että sairauden sattuessa olemme saaneet luottaa heidän huolenpitoonsa, joka on pyyteetöntä ja väsymätöntä - tai siltä se ainakin tuntuu. Todellisuudessa on kuitenkin kaikenlaista, mitä minulta edellytetään, kun kerran a) rakastamme toisiamme niin kovasti ja b) olemme saaneet heiltä niin paljon apua ja avustusta. Etenkin on paljon sellaista, mihin minä en voi sanoa ei. Koska minut on kasvatettu kohteliaaksi ja toiset huomioon ottavksi, en voi sanoa ei edes silloin, kun äitini toimintatavat, päätökset tai periaatteet jyräävät omani. Äidillä on nimittäin ikävä tapa heittäytyä loukkaantuessaan marttyyriksi, eikä "ulkopuolisten" henkilöiden (kuten puolisoni) tunteiden huomioon ottaminen silloin oikein onnistu.

Hankala tilanne oli esimerkiksi pari päivää sitten, kun olin sopinut meneväni Keltaruusun kanssa mummolaan tapaamaan vierailemaan tulleita sukulaisia. Puhe oli, että tulemme vain käymään, ja vieraat varmaan lähtevätkin jo päivällä - ja niinpä hyväuskoisesti totesin PB:lle, että tullaan hyvissä ajoin ja ehditään käydä illalla anoppilassa (näemme heitä harvemmin, koska he ovat vielä työelämässä). No, vieraat olivat pari tuntia myöhässä, enkä tietenkään kehdannut lähteä ihan heti tervehdyshalausten jälkeen. Siispä hammasta purren odottelin toiset kaksi tuntia, että voisin kohteliaasti poistua paikalta. Todettuani vihdoin, että nyt olisi jo pakko mennä, onnistui äiti venyttämään lähtöämme erilaisilla (ei niin hienovaraisilla) keinoilla juuri niin pitkään, että kun lopulta pääsimme lähtemään, omat suunnitelmamme olivat auttamatta pilalla ja lupaukseni PB:lle kaunis muisto vain.

Ongelmani on, että vastaavanlaiset tilanteet toistuvat, ja vaikka yrittäisin olla jämäkkä ja sanoa päättäväisesti, niin poislähtö viivästyy aina. Asiaa ei auta se, että Keltaruusu tietysti tykkää olla mummolassa ja uhmistelee lähtemistä vastaan. Enkä tässä siis todellakaan puhu mistään vartin-puolen tunnin myöhästymisistä, vaan erilaisia venytysteknisiä keinoja käyttäen meitä voidaan viivästyttää tunteja. Ikään kuin emme viettäisi tarpeeksi aikaa mummolassa, kun olemme siellä harva se päivä!

Kysymykseni kaltaisilleni kilteille tytöille kuuluukin: onko kukaan teistä onnistunut laittamaan kampoihin omalle äidilleen, ja jos, niin miten?

Sanomattakin on selvää, että tunnelma kotona oli kyseisenä iltana hieman synkemmänpuoleinen.

On lämpimämpää!  Kerrassaan kiva asia. Olemme Keltaruusun kanssa ulkoilleet jo vähän enemmän kuin pakkasilla, vaikka olenkin ehkä hieman ylivarovainen kastuneiden haalarinpolvien suhteen. Tänään tein lumesta hienon möykyn, jota Keltaruusu alkoi halailla heti, kun ilmoitin että kyseessä oli kissa. Ihana pieni eläintenystävä. Sitten huolestuin siitä, että lapsi laittaa poskensa lumimöykkyä vasten, ja vein tytön sisälle. Emme ota turhia riskejä helposti uusiutuvan yskän suhteen.

Keltaruusu, jos sallitte, että keskityn vain tähän yhteen aiheeseen, on muuten aivan intohimoinen siivooja! Omena on pudonnut tässä melko kauaksi puusta. Pieni poimii lattialta jokaisen löytämänsä roskan (niitä meillä riittää) ja tuo ne äidille hävitettäväksi. Yleensä kyseessä on tukko kissankarvaa, jonka laitan maton alle kun en jaksa juosta alati roskiksella. Tässä yhtenä päivänä neiti nukkui päikkäreitä mummolassa. Herättyään hän nousi, otti tukevan otteen leikkipölynimuristaan, kantoi laitteen vierashuoneeseen ja alkoi tarmokkaasti "imuroida" lattialta pientä määrää sokeria, jonka muisti nähneensä asiattomassa paikassa ennen nukahtamistaan. Jeskamandeera, ajatteli äitinsä, ja hivutti sokerit vaivihkaa maton alle, jotta ne olisivat kadonneet näkyvistä "imuroinnin" myötä. Mikä kodinhengetär tyttärestäni onkaan kasvamassa!

Parin vuoden päästä voin luultavasti siirtää koko asunnon siivousvastuun tytölle.

Olen harkinnut, että tällaisten (paljosta kotonaolosta juontavien?) (lievästi neuroottisten?) toimintatapojen hillitsemiseksi pitäisi kenties antaa lapsen nähdä jossain määrin enemmän maailmaa, joten ensi viikolla saatamme ehkä mahdollisesti kokeilla vanhempi-lapsi-jumppaa.

Luulin, että ehdin sivupohjailun lisäksi myös kirjoittaa kun Keltaruusu nukkuu, mutta ei - prinsessa heräsi. Siirryn häntä palvelemaan.

Hauskaa viikonlopun odotusta!